Maria Guzenina, Euroopan parlamentin jäsen
Italian entinen pääministeri Mario Draghi lateli taannoisessa EU:n tulevaisuuden kilpailukykyä käsittelevässä raportissaan madonlukuja. EU:n talouskasvu hidastuu, luontainen verrokkimme Yhdysvallat repii kaulaa: 2000-luvulla jenkkikotitalouden käytettävissä olevat tulot ovat kasvaneet kaksi kertaa enemmän kuin eurooppalaisen. Väestö Euroopassa vanhenee ja supistuu, joten työntekijöitä on koko ajan vähemmän.
Turvallisuuden ohella kilpailukyky on tällä hetkellä EU-politiikan iso teema. Uuden komission tehtävänä on nopeasti katsoa, millaisia esityksiä tarvitaan, jotta kilpailijat eivät aja ohitsemme entistä enemmän. Yksi näkökulma on kuitenkin loistanut poissaolollaan keskustelusta: sukupuolten tasa-arvo on kilpailukyvyn osatekijä. Kun Euroopasta uhkaavat loppua työtä tekevät kädet ja uusia ideoita keksivät aivot, ilmeinen kysymys on missä meillä on käyttämätöntä potentiaalia.
”Jos EU-maat tarttuvat kilpailukykyhaasteeseen tosissaan, ne kuuntelevat tasa-arvotutkijoita, pyrkivät lisäämään naisten työssäkäyntiä ja purkamaan työmarkkinoiden segregaatiota.”
EU:n keskimääräinen ero naisten ja miesten työmarkkinaosallistumisessa on yli 10 prosenttiyksikköä. Isoimmat erot ovat Romaniassa, Italiassa ja Kreikassa. Tässä vertailussa Suomi ja Baltian maat pärjäävät parhaiten. Meillä erot työmarkkinaosallistumisessa ovat pieniä ja eikä juuri kukaan kyseenalaista tai ihmettele, kun nainen käy töissä kodin ulkopuolella.
Mutta kaikessa Suomi ei loista. Meillä sukupuolten palkkaero on EU:n keskiarvoa suurempi. Naisten ansiot ovat reilut 16 prosenttia pienemmät kuin miesten, eli naisen palkkaeuro on 84 senttiä. Suomessa koulutusalat ja työmarkkinat ovat eriytyneet: eli naiset hakeutuvat ”naisten aloille” ja ”naisten töihin”, joista maksetaan järjestään vähemmän kuin ”miesten töistä”. Räikeimmin ero näkyy, kun vertaillaan terveys- ja hyvinvointialoja tekniikan aloihin. Tiedostamattomat rakenteet ja kalkkeutuneet asenteet, jotka rajoittavat koulutusvalintoja ja ammatinvalintaa, eivät ole hyväksi kansantaloudelle ja kilpailukyvylle.
Segregaatiota meillä on myös pystysuunnassa: naiset etenevät urallaan vähemmän kuin miehet. Kannustammeko tyttöjä tarpeeksi, luommeko heihin uskoa, että heistä voi tulla pomoja ja johtajia siinä missä pojistakin? Toinen selittävä tekijä on naisten työuran repaleisuus. Viime hallituksen maaliin saattama perhevapaauudistus, jonka tarkoitus on jakaa hoivavastuuta tasaisemmin, toivottavasti tasaa eroja pitkässä juoksussa.
Linkki perhepolitiikan ja työllisyyspolitiikan välillä on vahva. Perhepoliittisilla päätöksillä voidaan tukea työelämään osallistumista tai luoda kannusteita erityisesti naisille olla pois työelämästä. Esimerkiksi Unkarissa puhaltaa kansalliskonservatiivinen puhuri ja johtavien poliitikkojen repertuaariin kuuluu puhua naisista äiteinä, joiden paikka on kotilieden ääressä. Ei kuulosta parhaalta mahdolliselta kilpailukykystrategialta! Suomessakin kotihoidontuesta väitteleminen on kestoaihe. Vaikka tuen tarkoitus on hyvä, sen käyttö on voimakkaan sukupuolittunutta. ”Naisansan” riski on ilmeinen: jos työmarkkinoilta on poissa pitkään, sinne on vaikea palata.
Jos EU-maat tarttuvat kilpailukykyhaasteeseen tosissaan, ne kuuntelevat tasa-arvotutkijoita, pyrkivät lisäämään naisten työssäkäyntiä ja purkamaan työmarkkinoiden segregaatiota. EU:n tasa-arvostrategia ja esimerkiksi palkka-avoimuusdirektiivi tukevat näitä tavoitteita.