Naisten ja miesten välinen palkkaero Euroopan unionissa on EU:n komission mukaan noin 13 %. Se tarkoittaa, että naiset tienaavat EU-maissa keskimäärin 13 % vähemmän tehtyä työtuntia kohden kuin miehet. Suomessa palkkaero on jopa EU:n keskiarvoa suurempi. Meillä, pohjoismaisessa sukupuolten tasa-arvon mallimaassa, naiset tienaavat keskimäärin lähes 17 % vähemmän kuin miehet.
Noin neljäsosa palkkaerosta EU-alueella selittyy komission mukaan työmarkkinoiden sukupuolittuneisuudella. Naiset ovat yliedustettuja aloilla, joita on systemaattisesti aliarvotettu. Palkkakehitys on ollut heikkoa esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuollossa sekä koulutuksessa. Lisäksi naiset tekevät enemmän töitä kuin miehet, mutta suurempi osa naisten tekemästä työstä on palkatonta työtä, kuten kodin ylläpitoa, lasten kasvattamista ja vanhemmista huolehtimista. Tällä on vaikutusta naisten tekemiin valintoihin työurallaan, mikä selittää osaltaan sukupuolten välistä palkkaeroa.
Hyvä uutinen on, että meillä on keinoja vastata näihin ongelmiin. Työmarkkinoiden jakautuneisuuteen on mahdollista vaikuttaa purkamalla alojen sukupuolittuneisuutta. Sukupuolittuneiden alojen opiskelupolkujen on oltava aidosti houkuttelevia kaikille sukupuolille, minkä lisäksi erityisesti sote-alojen työolot ja palkkaus on laitettava kuntoon. Suomen uusi perhevapaauudistus taas on merkittävä askel palkattoman työn, erityisesti hoivavastuun, tasaisempaa jakautumista kohti.
Työmarkkinoiden sukupuolittuneisuus ja erilaiset uravalinnat eivät kuitenkaan selitä palkkaeroa kokonaan. Komission arvion mukaan suurin osa palkka-erosta on selittämätöntä palkkaeroa, jonne on piiloutunut ihan puhdasta ja perinteistä palkkasyrjintää. Palkkasyrjintä on rikos, mutta siihen puuttuminen on hankalaa, koska rakenteet, kuten työhönottoprosessit ja palkkausperusteet ovat harvoin kovin avoimia. Keskustelukulttuurikaan ei usein mahdollista palkkavertailua työpaikalla. Tarvitsemme siis lisää avoimuutta palkkoihin.
EU:n uusi palkka-avoimuusdirektiivi, jonka sisällöstä neuvottelin ryhmäni varjoesittelijänä, puuttuu juuri piilossa olevaan perusteettomaan palkkaeroon, ja tuo sen näkyväksi. Direktiivi tulee antamaan kaikille työntekijöille oikeuden tietoon paitsi palkkansa perusteista, myös samaa tai samanarvoista työtä tekevien naisten ja miesten keskimääräisestä palkasta. Tämä on tehokas väline, jolla naiset voivat arvioida palkkansa oikeudenmukaisuutta ja tarvittaessa ryhtyä ammattiliittonsa kanssa toimenpiteisiin syrjinnän korjaamiseksi. Suurimmat työnantajat velvoitetaan raportoimaan palkkaeroista säännöllisesti viranomaisille.
Kuten politiikassa aina, direktiivin lopullinen muoto on kompromissien tulos, ja siten siinä on mielestäni paljon parannettavaa. Raportointivelvollisuus voisi hyvin koskea pienempiäkin työnantajia, pienestäkin perusteettomasta palkkaerosta pitäisi tulla seurauksia, ja direktiivi voisi tulla nopeammin voimaan. Palkka-avoimuusdirektiivi on kuitenkin säihkyvä voitto tiellä kohti sukupuolten tasa-arvoa.